Teksti ja kuva: Tuomo Björksten. Julkaistu Luontokuva-lehden numerossa 5/2006.
"Haluan huomauttaa, että tämä laavu on minun suunnittelemani", luontokuvaaja Antti Leinonen virnistää.
Olemme keskellä vanhaa metsää Kuhmossa. Tämä on paikka, jossa Leinonen on kuvannut tunnetuimmat ahmakuvansa. Tuolla vähän syrjemmässä on se näköalapaikka, jossa hän otti Vuoden Luontokuvan 1997. Tuossa alempana on muista ahmakuvista tuttu idyllinen puro ja tuolla kivenheiton päässä metsälampi, jonka jäällä luistelleista ahmanpojista otetut kuvat palkittiin tänä vuonna Vuoden Luontokuva -kilpailussa kunniamaininnalla ja sarjavoitolla.
Mutta nyt Suomessa ja maailmalla tunnettu ahmakuvaaja pystyttää maastokuvioitua pressua puurankojen varaan laavuksi. Se käy käden käänteessä ja pian nuotiokin on jo tulessa. On aika kaivaa grillimakkarat repusta ja kuunnella, kuinka hiljaa osaa metsä olla tyynellä säällä.
Ei sitä hiljaisuutta toki kauaa kestä. Pian kuuluu tiaisten viserrystä ja pari epämääräistä älähdystä, jotka kuuluvat ujolle kuukkelille. Vaikka Leinonen päästää kurkustaan tarkoin valitun kutsuäänen, kuukkeli ei malta tulla meitä katsomaan.
Antti Leinonen tuli tänne kymmenisen vuotta sitten. Ensin hän ihastui jylhään maisemaan, joka avautuu läheiseltä kalliolta Kuhmon metsien yli. Kalliolla hän kuvasi karhuja ja ahmoja menestyksellä muutaman vuoden.
Karhukuvausten lomassa ahmat alkoivat kiinnostaa häntä. Siinä missä 1990-luvun lopussa karhujen kuvaaminen oli ollut vielä verrattain helppoa, vuodesta 2000 eteenpäin karhut olivat kuvauspaikalla tavallista arempia. Syytä voi vain aprikoida, mutta jokin piti ne säikkyinä. Joka tapauksessa Leinosella oli nyt aikaa keskittyä ahmoihin.
Hän laskeskelee kohdanneensa vuosien varrella kuvauspaikallaan yhteensä ehkä 25 eri ahmayksilöä. Kuvia ahmoista on kymmenen vuoden aikana kertynyt yhteensä noin 20 000.
Ahmojen ja niiden kuvaajan kiinteä suhde alkoi herkullisilla alkupaloilla. Leinonen kiinnitti puunrunkoihin pieniä läskinpalasia - sellaisia, joita voi ostaa paikallisesta marketista. Pian ahmat oppivat siihen, että makupaloja on säännöllisesti tarjolla. Sen suurempia lounaita hänen ei ole tarvinnut nykyisin ahmoille tarjoillakaan.
Aluksi hän kuvasi ahmoja perinteisesti kojusta. Syksyllä 2004 hän kuitenkin hämmästyi huomatessaan, että kojua ei tarvinnutkaan enää aina käyttää.
Sillä automatkalla Antti Leinonen taisi sanoa ajatuksen ensi kerran ääneen. Oli kevättalvi 1979 ja hän oli tulossa kajaanilaisen luontokuvaajan Pekka Helon kanssa Suomen Luonnonvalokuvaajien Talvipäiviltä. Leinonen ilmoitti ääneen ryhtyvänsä ammattiluontokuvaajaksi. Siihen asti hän oli ollut ainoastaan innokas valokuvauksen ja lintujen harrastaja. Luontoon hän oli tutustunut esimerkiksi Oulujärven maastoissa, jota hän pitää erityisen helppona lintualueena.
Ensimmäisen kameransa hän oli saanut 1970-luvun alussa. Innoittajana oli etupäässä Pekka Helo, jonka vanhalla kameralla Leinonen aloitti työskentelynsä. Ensimmäiset kuvat syntyivät kahdesta harvinaisesta lajista, ruusulokista ja lyhytvarvaskiurusta.
Ensimmäisen kokemuksen kameran käytöstäkin hän muistaa. "Tapasimme toverini kanssa Oulunjärvellä 1973 ruusulokin, jota ei ollut ennen tavattu Suomessa. Kävimme Helon luona ja pyysimme häntä mukaan. Pekalla ei ollut kuitenkaan aikaa tulla, joten hän antoi kameran mukaan ja pyysi ottamaan linnusta havaintokuvia."
"Kamerasta loppui sitten filmi ja minä luulin, että se meni rikki", hän naurahtaa.
Menestystä ammattiluontokuvaajana kertyi Leinoselle 1980-luvulla jonkin verran: esimerkiksi Vuoden Luontokuvat 1982 -kirjasta löytyy hänen ottamansa sinitiaiskuva. BBC:n kilpailussa hän sai kahdesti sarjavoiton ja useita kunniamainintoja. Pidempi työrupeama alkoi kuitenkin vasta 1986, kun hän muutti Puolangalta Kuhmoon. Yliopiston tutkimusprojektiin tarvittiin peurakuvia ja se työllisti Leinosta vuosia. Ensimmäisen kirjansa "Peurasalolla" Leinonen julkaisi 1989.
Suurpetokuvaajaksi hän ajautui ulkoisesta virikkeestä. "Jorma Luhta tuli tapaamaan 80-luvun alussa ja pyysi kaveriksi mukaan karhukuvauksiin." Luhta oli jo joitain vuosia kuvannut karhuja. Leinonenkin istui karhukojussa joinakin öinä, mutta ei onnistunut edes näkemään karhua. Parin vuoden kuluttua Luhta arveli saaneensa riittävästi tämän sortin petokuvia ja lopetti touhun.
Antti Leinonen kuitenkin jäi ja jatkoi muutaman vuoden tauon jälkeen kuvausyrityksiä muutettuaan Kuhmoon. Kehitys meni myös luontokuvausrintamalla eteenpäin ja kojuja alettiin järjestelmällisesti pitää maassa. "Kun otin hormin käyttöön kojussa, huomasin että karhut tulevat selvästi lähemmäs."
Antti Leinonen kantaa kädessään keltaista kassia. Ennen 50 kilometrin ajomatkaa Kuhmon keskustasta tälle kuvauspaikalle, hän on käynyt kaupasta hakemassa sian läskipaloja, jotka on nyt tarkoitus ripotella maastoon. Siispä työhön!
Ensin piilotetaan muutama herkkupala puron varteen. "Kuukkeleita on täällä välillä ihan riesaksi asti", Leinonen tuhahtaa. "Ja närhiä. Syötit pitää piilottaa kivien alle tai muuten linnut käyvät syömässä ne saman tien."
Ruokittuaan ahmoja pienillä herkkupaloilla vuosikaudet, hän huomasi yllättäen, että ahmat olivat alkaneet tottua häneen. Niinpä syksyllä 2004 ahmat yksinkertaisesti alkoivat seurata häntä. "Tarkoitukseni ei ollut mennä ollenkaan kojuun. Istuin vain jonnekin ja jos ahmat olivat lähellä, ne tulivat perässä." Leinonen vaikuttaa vieläkin hieman hämmentyneeltä kertoessaan eläinten käyttäytymisestä.
Rohkeimpia ovat aina olleet nuoret ahmat. Emokin uskaltautuu jo aika lähelle, mutta kesyksi sitä ei voi sanoa. "Tätä paikkaa emo käyttää varmasti pennunkasvatuspaikkana", hän selittää. Vuosien varrella sama emo on synnyttänyt täällä yhteensä ainakin 12 poikasta.
Yhden poikasista Leinonen nimesi Täplikseksi. "Kerran istuskelin tässä ja katselin maisemaa, kun alhaalta alkoi kuulua puuskutusta", hän kertoo ja osoittaa kallionkielekettä, josta näkee alas metsälammelle. "Täplishän sieltä nousi rinnettä!"
Nuoret ahmat ovat tuleet lähimmillään puolen metrin päähän. Koskaan ne eivät ole kädestä ottaneet syötävää, mutta jo parin metrin etäisyydellä on ollut mukava maata tutun luontokuvaajan vieressä.
"Silloin syksyllä 2004 Täplis oli tässä kyllä viikkokausia ihan minun ruoissani. Kyllä sitä ajatteli, miten Täplis selviää ensimmäisestä talvesta, mutta hyvinhän se selvisi, ties missä oli ollut." Seuraavana vuonna nuori ahma tuli takaisin. Lajin tapoihin kuuluu, että joulukuussa ne käyvät levottomiksi ja lähtevät etsimään omaa elinpiiriä.
Metsässä risteilee polkuja, joita pitkin Leinonen on vuosikaudet kulkenut kuvauspaikoilleen. Hän välttää tietoisesti kulkemasta mistä sattuu, reitit ovat vakioituja. "Tuo polku, mistä me nousimme, on karhujen tekemä. Minulla oli ennen haaska tuossa alempana", hän sanoo tyynesti. "Karhut kulkevat haaskalle aina samaa reittiä pitkin. Ennen pitkää siihen muodostuu polku. Minä olen sitten vain käyttänyt samaa reittiä."
Leinonen pudottelee tottuneesti läskinpaloja vakiopaikkoihin. Välillä hän kaivaa taskustaan ruuvimeisselin kiinnittääkseen makupaloja puuhunkin. Hän jää istumaan kivelle, josta näkee kauas. Tuolla jossain siintää järvi, tuolta puiden keskeltä kuuluu metsäpurojen lorina. Venäjän rajakin on tässä ihan lähellä.
Niin, ja onhan tuossa vielä se kelo, jonka päällä ahma makaili Vuoden Luontokuvassa 1997. Kuva on otettu aika matalalta maan rajasta - asia, jota ei lopullisesta kuvasta huomaa.
On tällä paikalla toisenlainenkin historia. Vaikka jylhän näköalakukkulan kauneus on saanut monet haukkomaan henkeään, tästä pyyhkäisi sota yli 60 vuotta sitten.
"Isä taisteli tässä lähellä talvisodassa", hän sanoo. "Ei tullut kyseltyä niistä asioista tarkemmin silloin, kun isä oli vielä elossa. Silloin eivät oikein kiinnostaneet ne jutut. Olisi ollut toisaalta ihan mielenkiintoista tietää."
Maastossa ei näy taistelujen jälkiä. Rintamakin siirtyi nopeasti toiseen suuntaan.
Siellä missä isä taisteli, on nyt pojan työmaa. Isä-Leinonen taisteli isänmaan vapaudesta, poika taistelee vapaudestaan toimia omilla ehdoillaan itsenäisenä ammattiluontokuvaajana. "Aina välillä kun on tullut tällaisia taloudellisia pullonkaulahetkiä, olen miettinyt, että todellinen palkka tästä on vapaus. Saa tehdä vapaasti, kuten parhaaksi näkee."
Vapauden hinta ei ole halpa. Leinosen kohdalla hintana on ollut taloudellinen epävarmuus tulevasta. "Olen nyt 55-vuotias. Nyt jälkeen päin olen ajatellut, että jos tällä kokemuksella pitäisi ryhtyä 30-40 vuodeksi ammattiluontokuvaajaksi, ei tulisi mitään."
Tällä hetkellä Leinonen nauttii vielä Suomen Kulttuurirahaston apurahaa, joka kuitenkin päättyy vuoden lopussa. Hänelle on hiljattain myönnetty uusi valtion valokuvataidetoimikunnan yksivuotinen työskentelyapuraha. "Täytyy olla kiitollinen apurahoista. Se, että olen voinut ahmoihin keskittyä näin täysipainoisesti, on ihan seurausta niistä."
Antti Leinonen päättää piipahtaa autolla hakemassa jotain. Takaisin tullessa hän nousee mäkeä ylös leirinuotiolle ja toteaa nähneensä kiiluvat silmät taskulampun valossa. Olikohan se ahma? Saattoi se tietysti olla jotain muutakin. Olisivatkohan pennut käyneet popsimassa eväät? Mutta mehän olimme tässä ihan lähellä. Ei kai sentään!
Läskinpalat ovat kuitenkin hävinneet. Ja vaikka emme sitä vielä tiedä, aamulla myös ahmaemo käy laavun edustalla muutaman kymmenen metrin päässä haukkaamassa makupalan puusta ja häipyy tiehensä.
Mutta palataanpa vielä niihin raha-asioihin. Joskus nimittäin onnekkaat sattumat auttavat. National Geographic -lehden toimitus etsi syksyllä 2001 ahmakuvia ja sattui olemaan yhteydessä suomalaisiin luontokuvaajiin. Joku oli vinkannut toimittajille, että Antti Leinoselta löytyisi laadukkaita ruutuja.
Niinpä vaatimaton viesti Yhdysvalloista kilahti kuhmolaisen Leinosen sähköpostilaatikkoon. "Sähköpostin käyttö oli minulla silloin vähän alkuvaiheessa, saattoi mennä parikin kuukautta, etten lukenut viestejä", hän naurahtaa. National Geographicilla riitti kuitenkin kärsivällisyyttä. Alun perin pieneksi tarkoitettu juttu alkoi laajentua ja lopulta aiheesta tehtiin lehteen neljän aukean kokonaisuus. Ahmajuttu ilmestyi kesällä 2002.
Asialla oli Leinoselle valtava taloudellinen merkitys: National Geographicin julkaisupalkkio toi hänelle kokonaisen vuoden liikevaihdon.
Sana ahmoista ja niiden kuvaajasta alkoi levitä maailmalla. Sitä toki edesauttoi myös menestys BBC:n Wildlife Photographer -kilpailussa. Nykyisin hänelle tulee säännöllisesti yhteydenottoja, joissa kysytään mahdollisuutta tulla kuvaamaan maineikkaille ahmakuvauspaikoille.
"Minun pitäisi luovuttaa kuvauspaikkani, ajatukseni ja luovuuteni heidän käyttöönsä ja siitä pitäisi olla onnellinen. Ei kuulosta hyvältä. Minun pitää kunnioittaa omaa työtäni", Leinonen toteaa. "Kyllä minä arvostan itse sellaista kuvaa, jossa näkyy kuvaajan työ ja ideat. Into karhun kuvaamiseen käytännössä meni Ison karhun alla -kirjan ja tämän nykyisen luontomatkailubuumin myötä. Minusta se vie kuvien arvoa, jos monella on samoilta paikoilta kuvia."
Nykyisinkin hänellä pyörii mielessä monia kirja-ajatuksia. Sellainen luontokuvaajan elämästä kertova kirja olisi mukava julkaista. Tai kirja korpista! Ja ahmakirjakin on oikeastaan vielä tekemättä. Materiaalia siihen olisi yllin kyllin.
"En minä koe, että aika ihan hukkaan on mennyt, vaikka tästä ei mitään kokonaisuutta koskaan syntyisikään. Mutta olisihan se silti tärkeää, kun sen kerran pystyisi tekemään. Haaveena olisi saada ahmakirja suoraan englanninkieliselle kustantajalle."
On jo pimeää. Metsästä kuuluu varpuspöllön vihellys ja aika pian myös helmipöllön ääntelyä. Leinonen kuuntelee ääniä vaitonaisena. Sitten hän vislaa toivoen, että pöllöt tulisivat lähemmäs.
Ja tulevathan ne. Mitään emme näe, mutta ympäriltä kuuluu ääniä. Ensin vasemmalta, sitten oikealta. Arvuuttelemme, laskeutuiko varpuspöllö aivan viereen, kun jostain kuului räsähdys. Ehkä, ehkä ei. Pimeässä metsässä vain nuotiotuli valaisee heikosti ympäröiviä mäntyjä.
On aivan hiljaista. Antti Leinonen katselee ympärilleen hyvin tuntemassaan metsässä, jonka hämärä nyt on jo peittänyt, mutta jossa näin alkusyksystä on vielä lämmintä.
"Me olemme selvästi tarkkailussa", hän toteaa.